Miksi The Cure ei oikeastaan ole goth-bändi?

The Cure löytyy jokaiselta "goth-musiikki"-listalta, ja silti he ovat liian pop, liian outo, liian kaikkea yhtä aikaa mahtuakseen sinne oikein kunnolla. Jos olet joskus yrittänyt kiinnittää heille tietyn etiketin, tiedät ettei se ole niin yksinkertaista.

The Cure on bändi, joka kasvoi post-punkista ja tasapainoili vuosien ajan new waven, pop rockin ja goottilaisempien soundien välillä, kuulumatta kuitenkaan koskaan täysin mihinkään näistä. Heidän musiikkinsa ja visuaalinen ilmeensä ammentavat monesta lähteestä samanaikaisesti, minkä takia kysymykseen "onko The Cure goth?" ei ole yhtä suoraa vastausta. Juuri tämä monitulkintaisuus tekee heistä niin kiinnostavan tapauksen.

Tässä artikkelissa käydään läpi:

• miksi The Curen soundi pakenee gothic rockin perinteistä määritelmää
• mitä Robert Smith lainasi goottilaisesta estetiikasta ja mitä hän rakensi omilla ehdoillaan
• miksi gootikin ja post-punkin välinen ero on merkityksellinen, kun kokoat tähän skeneeseen inspiroituvan asun

Aloitetaan siis.

Miksi The Cure pakenee yksinkertaisia määritelmiä?

The Cure on yksi niistä yhtyeistä, jotka sopivat useampaan lokeroon yhtä aikaa mutta eivät oikeastaan mahdu täysin mihinkään. Yhtyeen diskografia kattaa synkän post-punkin, melankolisen new waven, kitarapopin ja jopa psykedelian. Kyse ei ole sattumasta eikä taiteellisesta kaaoksesta, vaan tietoisesta liikkumisesta tyylilajien välillä vuosikymmenten ajan.

"Goottilainen"-leima tarttui The Cureen lähinnä muutaman 1980-luvun alun albumin takia, kuten "Pornography" ja "Faith". Näiden levyjen soundi on tiheä, synkkä ja täynnä levottomuutta. Jo vuoden 1985 "The Head on the Door" näyttää kuitenkin yhtyeen aivan eri puolen, paljon popimpana ja tanssittavampana. On vaikea puhua yhtenäisestä goottiprojektista, kun peräkkäiset julkaisut kuulostavat täysin erilaisilta.

On myös hyvä muistaa, että The Cure toimi aikana, jolloin alakulttuurien rajat olivat häilyviä ja vasta muotoutumassa. 1980-luvun alku oli hetki, jolloin post-punk haarautui useaan suuntaan samanaikaisesti, eikä millään näistä suunnista ollut vielä selkeää nimeä tai vakiintuneita sääntöjä. The Cure syntyi yhdessä tyylilajien kanssa, ei niiden jälkeen, joten nykyisten etikettien soveltaminen tuohon aikaan on aina hieman ylitulkintaa.

Lisäksi on kysymys imagosta. Robert Smith sotkuisine hiuksineen, levinneine huulipunaineen ja mustine vaatteineen nousi yhdeksi 1980-luvun tunnistettavimmista kuvista. Tämä imago yhdisti yhtyeen goottilaiseen estetiikkaan suuren yleisön silmissä, vaikka musiikki saattoi juuri silloin kuulostaa enemmän kesäiseltä radiosingleliltä kuin synkältä konseptialbumilta. Kuva tarttui tiukemmin kuin ääni. Smithin tunnusomainen tyyli, pörröiset hiukset ja huolettoman musta pukeutuminen, tuo mieleen saman tunnelman, jota henkivät grunge-tyylisiä päähineitä etsivät fanit.

Siksi kysymykseen siitä, onko The Cure goth, ei ole yhtä suoraa vastausta. Se riippuu siitä, mistä toimintakaudesta puhut ja mitä termillä tarkoitat.

Miltä The Curen musiikki kuulostaa verrattuna klassiseen gothic rockiin?

Klassinen gothic rock, kuten Bauhaus, Sisters of Mercy tai Siouxsie and the Banshees, rakentuu muutaman tunnistettavan elementin varaan: voimakkaaseen, rytmikkääseen bassoon, kylmiin kitaroihin, jotka muodostavat tiheän äänimuurin, sekä vokaaliin, jossa on selkeä dramaattisuus. Tekstit pyörivät kuoleman, hajoamisen, uskonnollisten kuvien ja eksistentiaalisen ahdistuksen ympärillä. Soundi on tarkoituksellisen karu ja musertava.

The Cure hyödyntää osaa näistä keinoista, mutta tekee sen eri tavalla. Robert Smith kirjoittaa lauluja eroista, ikävästä ja masennuksesta, mutta musiikillinen kerros on usein pehmeämpi ja melodisempi kuin mainituilla yhtyeillä. Jopa synkimmillä albumeilla on tilaa ja tiettyä haurutta, jota on turha etsiä kovemmasta ja suoraviivaisemmasta gothic rockista.

Hyvä esimerkki on vuoden 1989 "Disintegration", jota pidetään usein yhtyeen synkän vaiheen huippukohtana. Albumi kuulostaa tiheältä ja emotionaalisesti musertavalta, mutta tuotanto on hyvin huolellinen, lähes luksusmainen. Syntetisaattorikerroksia, laajoja sovituksia, pitkiä ja leveitä kompositioita. Tämä on täysin eri lähestymistapa kuin varhaisen Bauhausin tai Sisters of Mercyn ensimmäisten levyjen karu, lähes askeettinen tyyli, jossa tarkoituksellinen rosoisuus oli osa sanomaa.

Lisäksi The Cure ei koskaan luopunut huumorintajustaan eikä keveydestään. Singlet kuten "Close to Me" tai "Friday I'm in Love" ovat yksinkertaisesti hyviä popkappaleita ilman minkäänlaista synkkää alatekstiä. Gothic rockissa tällainen tyylillinen käänne olisi vaikea kuvitella, sillä genre pitää kiinni tunnelmastaan hyvin johdonmukaisesti.

Ero kuuluu myös siinä, miten molemmat suhtautuvat rytmiin. Gothic rock nojaa usein hypnoottiseen, tasaiseen pulsaatioon, joka rakentaa jännitettä toistolla. The Cure osaa tehdä tätä, mutta tarttuu yhtä mielellään kevyisiin, pomppiviin kitaroriffeihin ja melodioihin, jotka jäävät päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Kyse on enemmän lauluntekijän vaistosta kuin genren kurinalaisuudesta.

Juuri tämä soundien monimuotoisuus tekee The Curesta erillisen ilmiön, joka ammentaa goottilaisuudesta mutta ei alistu sen sääntöihin.

The Curen imago ja goottilainen pukeutumistyyli

Mitä Robert Smith lainasi goottilaisuudesta ja mitä hän rakensi omilla ehdoillaan?

Robert Smith on yksi kahdeksankymmentäluvun tunnistettavimmista kasvoista, mutta hänen ulkonäkönsä ei koskaan ollut suora lainaus goottilaisesta estetiikasta. Sotkuiset mustat hiukset, tahriintunut huulipuna, tummat silmänaluset ja väljät, tummat vaatteet ovat elementtejä, jotka yhdistetään goottiskeneeseen, mutta Smith yhdistelee niitä aivan eri tavalla kuin vaikkapa Peter Murphy Bauhausista.

Kahdeksankymmentäluvun goottilaisuudessa hallitsivat kapeat silhuetit, pitsi, viktoriaaniset viittaukset ja tarkka lisäosien valinta. Smith kulki vastakkaiseen suuntaan: löysät neulepuserot, sumeaksi levinnyt meikki ja yleinen vaikutelma epäjärjestyksestä. Tämä tyyli ei rakentunut kurinalaisuudelle vaan jonkinlaiselle taiteelliselle välinpitämättömyydelle lopputulosta kohtaan.

Kannattaa kiinnittää huomiota hänen vaatevalintojensa konkreettisiin yksityiskohtiin, sillä juuri ne erottavat tämän lookin klassisesta goottilaisuudesta. Keinonahkaisten tiukkojen housujen tai korsettien sijaan Smith piti yllään leveitä mustia housuja ja löysästi kudottuja neulepuseroita, joiden kaulus oli usein venynyt. Tarkasti valittujen hopealisten lisäosien sijaan mukana oli satunnaisia, ei välttämättä toisiinsa sopivia koruja. Meikki näytti siltä kuin se olisi laitettu ilman peiliä, ja juuri se oli koko pointti.

Miten The Curen fanit pukeutuivat ja mistä he hakivat inspiraatiota?

The Curen fanit kahdeksankymmentä- ja yhdeksänkymmentäluvuilla rakensivat tyylinsä usean eri virtauksen rajapinnalla. He ammenivat post-punk-minimalismista, mutta myös new wavesta ja sen ajan tavallisesta arjenpukeutumisesta. Mustat housut, isot paidat, kirpputorilta löydetyt takit ja ei välttämättä yhteensopivat kerrokset olivat heidän tunnusmerkkinsä.

Kiinnostavaa on se, että monet heistä eivät samaistuneet goottilaisuuteen sellaisenaan. He eivät käyneet goottiklubeilla eivätkä etsineet platformikenkiä. Inspiraatio tuli tietyistä albumeista ja niiden tunnelmasta, ei kuulumisesta alakulttuuriin, jolla on omat pukeutumissääntönsä. Yhteys goottisen musiikin ja muodin välillä toimi täällä vähemmän kirjaimellisesti kuin muissa alakulttuureissa.

Jos haluat luoda jotain samasta tunnelmasta tänä päivänä, sinulla on paljon vaihtoehtoja ilman valmiita settejä hyllystä. Löysä musta paita paksummasta puuvillasta yhdistettynä leveisiin housuihin ja kirpputorilta ostettuun takkiin antaa samankaltaisen vaikutelman. Oleellista ovat mittasuhteet: kaikki hieman liian isoa, hieman liian pitkää, ilman selkeää tyylin kiintopistettä. Vältä liian istuvia osia, sillä juuri se tietty epäsopivuus luo oikean tunnelman.

Nykyään tämä tyyli palaa löysien mustien kerrosten, oversized-neulepuseroiden ja tarkoituksella epätäydelliseltä näyttävän meikin muodossa. Se on hyvä esimerkki siitä, että goottilaisella muodilla on monia muotoja, eikä jokainen niistä tarvitse etikettiä ollakseen aito.

Miksi gothic- ja post-punk-tyylin välinen raja ylipäätään on tärkeä?

Jos pidät vain 80-luvun musiikista ja tyylistä, tämä raja voi tuntua turhan akateemiselta yksityiskohdalta. Mutta jos rakennat asua jonkin tietyn scenen pohjalta, ero post-punkin ja gothic rock -musiikin välillä näkyy hyvin konkreettisissa valinnoissa: erilaisissa leikkauksissa, kankaissa ja siinä, miten elementtejä yhdistellään.

Post-punk, johon The Cure kuuluu lähemmin, rakentui tiettyyn kareuteen ja huolettomuuteen. Väljemmät leikkaukset, painetut puuvillapaidat, kulutetut farkut, kerrokset ilman selkeää suunnitelmaa. 80-luvun gothic meni enemmän teatraalisuuden suuntaan: pitsiä, kapeita siluetteja ja tarkkuutta. Istuvat jakut, raskaista kankaista tehdyt pitkät hameet, asusteet valittu selkeällä tarkoituksella. Kun tiedät, mistä jokin tietty look tulee, on helpompi tulkita sitä tietoisesti sen sijaan, että kopioi satunnaisen mielikuvien kokoelman.

Kyse on myös siitä, miten puhut muiden scenen ihmisten kanssa. The Curen kutsuminen puhtaasti gothic-yhtyeeksi on vähän kuin jättäisi puolet heidän historiastaan huomiotta. Tietoinen erottelu ei ole olemassa ketään arvostellakseen, vaan siksi, että ymmärtää paremmin mitä kantaa ja mistä se tulee. Jos mietit, missä kohtaa näiden maailmojen raja tarkalleen kulkee, kannattaa tutustua gothicin ja punkin keskeisiin eroihin.

Käytännössä tästä tiedosta on erityisesti hyötyä verkko-ostoksilla. Kun tiedät, haetko post-punkin huoletonta tunnelmaa vai gothicin tarkkuutta, on helpompi suodattaa hakutuloksia eikä päädy ostamaan jotain, joka näyttää aivan erilaiselta kuin odotti. Yleisten hakusanojen sijaan voi etsiä konkreettisia yksityiskohtia: ylisuuri raidallinen neule vastaan istuva korsetti pitsiinsertteineen. Se tekee oikean eron etenkin silloin, kun ostaa ilman sovitusmahdollisuutta.

Tyylilajien rajat eivät koskaan ole täysin selkeitä, eikä niiden tarvitsekaan olla. Kontekstin tunteminen antaa enemmän vapautta, ei vähemmän. Voit ammentaa gothicista, post-punkista ja new wavesta samaan aikaan, kun tiedät tarkalleen, mitä ja miksi yhdistelet.

The Cure ja goth: lähellä, mutta ei ihan

The Cure on bändi, joka on vuosikymmenten ajan toiminut usean skenen rajalla eikä ole koskaan täysin asettunut mihinkään niistä. Post-punk, new wave, pop, gotik, kaikkea tätä on heidän musiikissaan ja visuaalisessa ilmeessään, mutta mikään näistä aineksista ei dominoi niin vahvasti, että asia olisi selvä. Siksi tämä kysymys nousee esiin yhä uudelleen, ja siksi vastaus on aina: "riippuu siitä, mitä etsit".

Jos tämä skene inspiroi sinua ja haluat kääntää sen konkreettisiksi vaatteiksi, käy katsomassa Gotyka-kaupan valikoimaa, josta löydät vaihtoehtoja niin raaempaan post-punk-henkeen kuin monikerroksisempiin goottilaisiin asuihinkin.